KUNTOUTUMISESTA

Olen joutunut viime aikoina asettumaan kohdakkain tulevaisuuteni kanssa. Vuodenvaihteessa koin jälleen vaikean uupumisen huipun, ja päädyin jälleen keskeyttämään opintoni – tällä kertaa hyvin todennäköisesti pysyvästi. Minun on ollut myönnettävä, että vaikka joskus opiskeluni oli kuntoutumista ja myös voimavarani, enää se ei ole sitä. Se mitä kuntoutuksella kohdallani voidaan saavuttaa, ei hyvin todennäköisesti ole sellaista, mitä yhteiskunta pitää arvokkaana, eli työkykyyn liittyviä. Olen tilanteessa, jossa kuntoutuminen jatkuu, mutta tavoitteet on pitänyt realiteettien vuoksi rajata arkeeni. Olen valinnut itse vuosia sitten tien, jossa ei ollut kuin yksi vaihtoehto eteenpäin. Ja se oli tie, jossa alan käsitellä lapsuuden asioita ihan kehoni tasolla, koska toinen vaihtoehto oli jatkaa vielä pieni hetki eteenpäin, kunnes keho pettää.

YLIVIREYDEN HIIPUMINEN

Ylivireyden voimin olen jaksanut hatarasti kandiksi valmistumisen jälkeen pitää jostain langasta kiinni viimeiset vuodet, vaikka olisi pitänyt keskittyä omaan vointiin. Ylivireyden voima onkin  sammunut hitaasti, mutta varmasti. Nykyään ylivireys kestää päivän tai korkeintaan pari, ja silloinkin puoliliekillä. Lisäksi ylivireys yllättää minut muutenkaan enää suhteellisen harvoin. Tilan on etenevissä määrin ottanut haltuun krooninen väsymys. Sen aiheuttamat oireet menevät osittain päällekkäin PTSD-oireiden kanssa. Tiedän ylittäneeni voimat silloin, kun kesken kehoni rasituksen alkaa huimata ja näkö sumeta.

Ainoa vaihtoehto eteenpäin on edelleen kuitenkin jo vuosia sitten valitsemani suunta. En ikinä haluaisi palata vanhaan, puutuneeseen kehooni, joka saattoi kesken lauseen lakata toimimasta tuntien ajaksi. Paljon on tultu eteenpäin, vaikka saavutukset eivät ole sellaisia, joita monetkaan ihmiset yhteiskunnassa pitäisivät arvokkaana.

Ymmärrän tänä päivänä, kuinka paljon kehoon koteloituneet tunteet painavat. Haluan vielä tietää, kuinka paljon jää jäljelle, kun olen saanut kipeät tunteet ulos. Haluan muun muassa nähdä, huimaako käsien pitäminen ylhäällä enää sen jälkeen, kun olkavarsien painavasta panssarista on suru päässyt ulos. Jaksanko kävellä kilometriä pidemmälle, jos olen saanut jalkoihin jääneet painavat taakat ulos? Kuinka paljon oireista on oikein PTSD:tä ja dissosiaatiota? Haluan uskoa, että suhteellisen suuri osa, sillä tunnen kehossani erilaisten tuntemuksien, kramppien, kipujen ja lihaskalvojen elämisen kautta, kuinka paljon prosessin eteneminen aiheuttaakaan ihan fyysisiä muutoksia.

SRESSISTÄ JA JAKSAMISESTA

On tosiasia, että lähes 36 vuoden stressi, traumat ja turvattomuus ovat vaikuttaneet kehooni syvästi. Normaalia jaksamista ja palautumista ei ole koskaan ollut. Lisäksi turvaton arkeni aiheuttaa kertymää edelleen. Jatkuva stressi pärjäämisestä muistuttaa minua menneestä ja ei päästä kehoani hellittämään. Käyn traumanpurkua kuitenkin yksin läpi, ilman mitään tukiverkostoa. Ei ole ketään jolta pyytää apua, ei ole ketään jolle kertoa että en pärjää enää. Lääkityksistä lähtien kaikki on epävarmaa.

Tähän jatkuvaan arjen taisteluun ikävä kyllä ei enää mahdu mukaan opiskeluhaaveet. Minun kuppi on yksinkertaisesti tyhjä, eikä minulla ole enää mitään mitä antaa. Silloinkin, kun jäljellä oli enää syvä uupumus, olen halunnut mielikuvissani unelmoida, koska se on auttanut kun oikeassa elämässä on joutunut kerta toisensa jälkeen luopumaan minulle tärkeistä asioista. Olen rakentanut mielikuvissani kauniita asioita, koska oikeasti niitä ei ole ollut.

TULEVASTA JA TOIVOSTA

Olen yrittänyt myös pitkään löytää itselleni jotain apua arkeen, mutta en aio tehdä sitä enää – kaikki on käyty läpi. Minulle apua arkeen luvanneet sosiaalityöntekijätkin katosivat talven myötä hiljaisuuteen. Huoli-ilmoituksen jälkeiset pari käyntiä taisivatkin olla sitä hyvinvointialueen jonojen purkua.

Yritän olla jäämättä katkeruuteen, mutta uskon, että saan olla myös vihainen ja surullinen siitä, mihin voimat eivät riittäneet vaikka olisin niin kipeästi halunnut. Olen tehnyt ja teen koko ajan raatamalla töitä itseni ja kehoni eteen, mutta se ei valitettavasti riitä, kun olosuhteet, niin menneisyydessä kuin nykyhetkessäkin syövät eväät sitä mukaan tyhjiin. Tiedän omaavani paljon potentiaalia, ja olisin halunnut uskoa, että pääsen käyttämään sitä vielä, koska siellä oli myös minulle identiteettini kannalta merkityksellisiä asioita, joista nautin. Aika näyttää, miten tässä käy ja mihin tieni vie. Tällä hetkellä minulla ei ole enää aavistustakaan siitä, että mihin. Yritän vain jaksaa – ja toivoa, edes sen pienen minun tähden.