”En muista mummin ääntä

kaukaa kuuluu vain hento, hiljainen värinä, naurun sirpale”, kirjoitan vihkooni, kunnes ajatukseni katkeaa. 

 

Vastapäätä minua, lasin taakse suojaan istuu noin 40-vuotias nainen. Katson häntä ja ajatukseni tippuvat aivoista vatsaani: kukaan ei voi näyttää noin paljon äidiltä, ehkei edes äiti itse! Siinä hän silti on, tuttu viivasuu, suuret, pyöreät silmälasit, lyhyet hiukset, leveät ja tylpät kasvot. Epäluuloiset silmät ja suu, joka muuttuu ohuemmaksi jatkuvasti. Hän on stressaantunut, ahdistunut ja uupunut. Valeäiti yrittää lukea kirjaa, mutta laittaa kirjan pois. Vilaisee, ja laittaa pois.

Minä katson häntä, en voi olla katsomatta. Valeäiti vilkaisee minua, yrittää ehkä hymyillä, mutta kääntää nopeasti silmät kohti kirjaa. Tiedän, että ei saisi tuijottaa, mutta katson silti. Hän on kuin onnettomuuspaikka. Haen katsetta, toivon hymyä, saan pälyilyä. Etten tuijottaisi suoraan, vilkuilen hänen kasvojaan ikkunalasin heijastuksesta. Minua alkaa naurattaa; tämä on niin tuttu tilanne. Minä anelen hymyä ja hyväksyntää. Tuijotan äitiä sivusilmällä, sillä suoraan katsoessa äiti polttaa minut tuhkaksi.   

 Äidin hahmo, mummin varjo

Minä rukoilin ennen ratikkaan hyppäämistä, että muistaisin mummini paremmin, muistaisin jokaisen sanan ja jokaisen rypyn. Sen sijaan Jumala, tai mikä hän ikinä onkaan, pudottaa eteeni äitini kaksoisolennon. Sinänsä osuvaa huumoria jumalan taholta, sillä onhan äiti geneettisesti lähinnä mummiani oleva otus maan päällä. Äidin raamit ovat vielä olemassa, mutta sisältö on muuttunut, valunut pois alzheimerin myötä.  Äitini monin tavoin muistuttaa syksyn viimeisiä luurankolehtiä. Hän on jo unohtanut kaiken, mitä minulle sanoi ja teki. Unohdus ja tyhjät kohdat luovat minulle mahdollisuuden nostaa lehden mitä vain pintaa vasten ja nähdä hänet sellaisena kuin haluan. Viime aikoina olen vältellyt lehteä, toivonut, ettei sitä olisi ensinkään. Mutta nyt valeäiti ja täten äitini henki istuu tässä minua vastapäätä ja palaan aikaan, jonka olen yrittänyt unohtaa. Aika on eri, nainen tuntematon, äiti on kadonnut unhon rouvan helmoihin ja minäkin tunnun jo aivan eri ihmiseltä kuin silloin.

 

Sinä olet äitini, minä olen tyttäresi

Yritän kaivaa sisältäni katkeruuden liekkiä, mutta se ei onnistu. Valeäiti on liian inhimillinen ja tunnen liikaa sympatiaa. Minä ymmärrän hänen kauttaan äitiäni, vaikken haluaisi ymmärtää. Haluaisin luoda dualistisen maailman, jossa äiti oli paha ja Pirkko-mummi hyvä. Mutta ei se ole totta. Äidin viivasuulle oli omat raskaat syynsä ja mummikin oli ihmisenä selvästi puutteellinen, vaikka sitä onkin vaikea tässä myöntää. Myönnettävä se silti on, että me olemme ja olimme kaikki kolme ihmisiä ja eri tavoilla lapsen kaltaisiksi jääneitä harmaaraitaisia naisia.

Minulle tulee palava tarve nähdä äitini. Seistä hänen edessään, kädet sivuilla, ei puuskassa. Tukka harjaamatta ja yhtään hymyilemättä, katsoa häntä silmiin ja sanoa asioita hiljaisuudella. Sinä olet minun äitini, M. Minä olen sinun tyttäresi, Sohvi. Me jaamme veren ja me jaamme aikaa. Aikaa, joka ei ollut kaunista. Et muista sitä enää, mutta minä istuin luottavaisena sinun kyydissäsi turvaistuimella, kun olin pieni tyttö. Ja istuin vieressäsi silloin, kun jo pitkälle sairastuneena ajoit meidät Makeanveden uimarannalle, etkä enää osannut käyttää auton vaihteita. Minä luotin sinuun, mutta luotanko enää? Sinä olet syksyinen luurankolehti, ja sellaisenakin minä sinua pelkään.

Minä rakastan sinua, vaikka se on mutkikasta. Usein vihaan sinua, mutta sekin on yhtä lailla mutkikasta. Kaipaan hyväksyntääsi, kaipaan katsettasi, minä pelkään sinua, mutta minä rakastan sinua ja se tässä onkin niin ongelmallista: loputon ja uskollinen rakkaus, jonka en usko koskaan täysin väistyvän.