Olin mieheni kanssa Saariselällä viettämässä 20-vuotis hääpäivää pidennetyn viikonlopun verran. Teimme ihania päiväretkiä kansallispuistoon.

Kävelen polkua ylös, matkaa vaaran huipulle on vielä kilometrejä. Mua ei väsytä, ihme kyllä vaikka yö oli huono. Etenemme hitaasti, jotta ehtisimme samalla katsella huikeita tunturimaisemia, ihania pieniä, matalia Kiilopäänkoivuja ja  maatapitkin kasvavia vaivaiskoivuja. Luonto alkaa hiljalleen vaihtamaan syksyn väriä ylleen, keltaista, ruskeaa, oranssia ja punaista väriä on jo siellä täällä. Ei kuitenkaan  ihan ruska-aika näin elokuun viimeisinä päivinä vielä ole.

Polku on mutkitteleva, välillä on kantoista, välillä kivistä polkua ja vastaan tulee pitkospuutkin. Sivullamme on porotokka syömässä, rauhallisesti ne siirtyvät edestämme pois. Poluilla ei ole ihmistungosta, saa kävellä ihan omien ajatusten kanssa.

Polun vierellä virtaa pieni, kapea puro. Puhdasta ja kirkasta vettä. Vesi suorastaan houkuttelee koskemaan. Otan vettä käsiini, se on todella kylmää. Annan sen valua sormien välistä, kuuntelen. En kuule mitään muuta kuin puron solinan ja putoavan veden pisarat. Kaunista.

Tuntuu kuin aikakin olisi pysähtynyt ja saan hetken levätä.

Jatkamme matkaa. Tuuli yltyy, mitä korkeammalle saavumme, vedet valuu silmistä, kun tuuli käy niihin. Kuuntelen. Kuulen vain tuulenhuminan, en kuule mitään muuta. Keskityn laskemaan hartiat alas ja rentoudun. Olen hetken ihan vapaa.

Hengitän, vedän keuhkot täyteen puhdasta pohjoisen ilmaa. Huipulla istun maahan ja uskallan sulkea silmäni. Mieleni tyhjenee. Ei ole osia, ei ole ahdistusta, en tunne väsymystä jaloissa, en levottomuutta kehossa. On vain rauha ja hiljaisuus, minussa. Kukaan ei vaadi minulta nyt juuri mitään, ei omat osat, ei lapset, ei arki. Ihana hetki, kumpa tätä kestäisi tai ainakin oppisin pääsemään tuohon tunteeseen myös arjessa, kun osat huutaa omaa ääntänsä kuuluviin. Reissu oli ihanaa vaihtelua disson värittämään arkeen. 

Arki

Nyt kun kotona olen ollut loman jälkeen hetken, en pääse enää siihen rauhan ja tyyneyden oloon mikä lomalla oli. Muistan sen onneksi, muistan, kuinka hyvä mulla oli hetken olla. Mutta arki on varmaan liian hektistä, liian sekavaa, jotta saisin kiinni tuosta kohdasta.

Mutta nyt mulla on haave, tiedän mitä siellä on, tiedän mikä mua odottaa. Haluan uudelleen Lappiin, haluan löytää ne tunteet uudelleen. Tiedän myös, että voin saavuttaa sen rauhallisuuden tunteen ja se tieto lohduttaa mua. Nyt kun olo on sekava ja osat “hyppii silmille” taas, tiedän, että voin on paikka missä niitä ei ollut.  Nyt minun pitää opetella pääsemään sinne mielikuvissani. 

Kiitos kun luit postaukseni. Kommetoi, onko sinullakin paikka tai aika, kun olet tuntenut rauhaa sielussa saakka, edes hetken?