Elämänkokemuksen myötä olen oivaltanut, miten merkityksellistä on ymmärtää traumaattinen historiansa. Mitä paremmin olen oppinut tuntemaan ja ymmärtämään elettyä historiaa, sitä enemmän olen saanut välineitä kohdata itseni ja läheiseni.

Isäni isä hirtti itsensä 26. toukokuuta vuonna 1951, jolloin isäni oli kolme vuotta kaksi kuukautta ja kaksikymmentäyksi päivää vanha. Isällä oli myös pikkuveli. Isoäitini traumatisoitui eikä hänestä ollut poikien kasvattajaksi. Se kaikki, mikä liittyi isovanhempien parisuhteeseen ja elämään sekä isäni ja hänen veljensä lapsuuteen, on hautautunut multiin asianosaisten mukana. Voin kuvitella, miten raskas taakka isoäidilläni oli kannettavana, hänen lapsista puhumattakaan.

Vasta myöhemmin, oman eletyn elämän kautta, aloin saada kiinni siitä kuuluisasta punaisesta langasta. Punoessani traumoista kummunneita oivalluksia sanojen ja kappaleiden kudelmiksi toivon, että lukija saisi itselleen edes hitusen lohtua ja toivoa.

Isovanhempieni jälkikasvu – isäni ja hänen veli – sijoitettiin 1950-luvun alussa lastenkotiin. Voin vain aavistella, millainen kasvatuslaitos lastenkoti oli noina aikoina. Fyysinen ja henkinen kurinpito oli luonnollinen kasvatuskeino – lakikaan ei sitä kieltänyt. Lasten, naisten ja eläinten asema oli jotain sellaista, jota tänä päivänä on vaikea käsittää. Isä ei saanut osakseen äidin hoivaa, huolenpitoa eikä rakkautta. Äiti ei puhaltanut ”pipiä” pois, kun pojan polvet olivat ruvella. Toisaalta isän ”pipit” olivat niin valtavia, että voi vain pohtia, kuka niitä olisi kyennyt vastaanottamaan ja hoitamaan. Terapia-sanaa ei tuolloin edes tunnettu. Isäni isä keikkui pilven reunalla; uinui isäni tiedostamattomassa. Äidin ja isän kaipuu ajoi pienen pojan päihteiden pariin jo ennen kouluikää. Lieneekö pullosta saatu aine antanut lohtua – äidin täyteläinen rinta tai syli?

Historian ymmärtäminen ja jäsentäminen vaikuttaa olevan eräänlainen avain traumojen työstämisessä.

Olen yrittänyt, isäni tyttärenä, vetää siveltimellä ääriviivat sisikuntaani; isän ollessa uhmaikäinen hän kävi läpi syvää raivoa ja pettymystä epäreilua maailmaa kohtaan, eikä kukaan ole ollut tyynnyttämässä tai suhteellistamassa villin petoeläimen kokoisia tunteita. Murrosikään tullessa isäni omintakeiset keinot pärjätä monimutkaisissa suhteissa olivat päihteet ja väkivalta. Tuolloin pienuus ja haavoittuvuus olivat heikkoluontoisille kuuluvia piirteitä. Isästä kasvoi kulmakunnan kovis, kingi. Kun isäni eli ilman rakkautta, hän kasvoi vinoon. Päihteet lisäsivät ongelmien syvyyttä ja leveyttä. Ihmissuhteet olivat kauppatavaraa.

Rakkaudettomuudessa kasvanut isäni janosi lopulta vain rakkautta, keinoja kaihtamatta. Häpeä sai käyttäytymään hävyttömänä. Näkymättömyyden ja arvottomuuden tunne jäyti isäni sisintä. Lopulta isäni ajautui niin suurieleisiin ja traagisiin näytöksiin, että elämän estradilla hän vei kaiken tilan ja huomion – isäni tappoi miehen ollessani alle kaksi vuotias.

Isoisäni itsemurha ja siihen liittyvät vaikeat asiat – taakkasiirtymät – tulivat isäni kannettavaksi hänen ensimmäisinä elinvuosinaan. Hän taisteli taistelunsa keinottomana ja avuttomana, haavoitettuna. Haavoittuvuuden peittäminen oli kuitenkin hänen elämäntehtävänsä. Sotien jälkeinen ajan henki ja perintö – kulttuurisesti ylisukupolvinen yksin pärjäämisen eetos. Synnyin ja elin keskellä traumaattisia tragedioita. Se paha, joka kulkeutui sukupolvelta toiselle, siirtyi minun kannettavaksi.