27-vuoden traumamatkan jälkeen olen irrottautunut traumamuistoistani ja entisistä selviytymismekanismeistani. Olo on aika juhlava. Tein sen mitä lupasin itselleni. Päästin tietoisuuteeni raskaat tunteet, uskomukset, ajatukset, tapahtumat ja loputtoman määrän kipua.
Tunsin tunteet ja kivut. Kyseenalaistin väärät uskomukset ja ajatukset. Menin syvälle traumatapahtumiin. Aikaa meni paljon, koska en aina jaksanut, välillä pakenin kaikkea ja uuvuin totaalisesti. Koska alussa olin innokas ja lopulta lähinnä vain toiveikas.
Nyt katselen kaikkea kauempaa. Kaikkea sitä syvää tuskaa ja epätietoisuutta. Itseinhoa, puutetta, rakkaudettomuutta….Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Niitä hetkiä kun pääsin pohjalle asti ja koin, että maailmassani ei ole muuta kuin musta laatikko, minkä sisässä istun. Missään ei ole ikkunoita eikä ovia. Missään ei myöskään ollut mitään järkeä, koska traumatisoituminen on järjetöntä. Elämää oli vaikea elää, kun koki itsensä ulkopuoliseksi, likaiseksi, tyhmäksi ja hulluksi.
Piirros: Seija Hirstiö, Trauma1 -kirja
Katselen itseäni suurella rakkaudella. Miten rohkeaa oli elää tuo kaikki läpi. Miten yksin ja silti viisas olin. Miten sinnikäs ja päättäväinen olin. Koputtelin sen laatikon seiniä, kunnes löysin heikon kohdan mistä pääsin murtautumaan ulos. Siitä kohdasta löytyi ajatus tai tunne, mikä ei tuntunut ihan täysin omalta. Tuohon ajatukseen minun ei tarvinnut ihan täysillä uskoa. Tuon avulla löysin langan pään uuteen todellisuuteen, mitä aloin luoda itse itselleni turvaksi. Pikku hiljaa päästin irti kaikesta valheellisesta, mikä minulle oli syötetty. Mihin olin samaistunut, jotta säilyisin hengissä.
Kaikkein vaikeinta oli löytää ydinuskomukset. Ne oli piilotettuna eri osiini. Kannattelin niitä syyllisyyden avulla. Syyllisyys oli osoittautunut hyväksi työkaluksi, minkä avulla pystyin siirtämään sellaisia kokemuksia talteen tulevaa varten, mitä en juuri silloin kyennyt käsittelemään. Kun vihdoin pystyin ojentamaan takaisin ison määrän traumatuskaa niille, joille se oikeasti kuuluu, vapauduin syyllisyydestä. Viimeinen uskomukseni oli se, että minun tehtäväni on kantaa näitä perheen taakkoja. Minä en saa elää vapaudessa ja ilossa. Kaikista merkillisintä oli se, että olin asettanut itselleni alitajuntaan kuolinvuoteni. Koin, että ison hautakiven kokoinen järkäle siirtyi pois vasemmalta puolen kehoani ja kun näin sen siinä luki nimeni ja kuolinvuoteni.
Kuvasin: Graffititaidetta Roomasta
Katselen itseäni suurella rakkaudella. Miten rohkeaa oli elää tuo kaikki läpi. Miten yksin ja silti viisas olin.
Piirros: Seija Hirstiö, Trauma1 -kirja
Ajattelin kirjoittaa tähän blogiin siitä nyt hetken läsnäolon tietoisuudesta, missä elän käytyäni traumamatkani läpi. Koen itseni nyt vapaaksi valitsemaan uusia todellisuuksia. Muistan, että olen valo-olento, joka on valinnut tämän tien kuljettavakseen tässä elämässä. Haluan elää edelleen aitona ja todellisena niille kokemuksille mitä koen ihmisenä. Olen oppinut rakastamaan sitä tietä, mitä kuljen.
Ajattelin kirjoittaa myös kehollisuudesta. Keho on se muuntumisalusta, mikä käsittelee tuskan ja päästää siitä irti. Keho avaa itsensä valolle, mikä pikku hiljaa korvaa tuskan. Traumatieni aikana olin kuitenkin erityisen usein vain päässäni. En luottanut kehooni. Kehoni on kuitenkin se, joka on kantanut traumaani ja on uskollisesti ollut läsnä traumalleni. Dissosiaatio on ollut yksi lempimekanismini. Olen sen mestari ja onneksi se on olemassa, koska muutoin en olisi aina jaksanut. Keho on se, missä hyvinvointi tuntuu sitten kun se alkaa vallata tilaa traumalta.
MATKANI JATKUU. Ei enää kuitenkaan traumamatkana. Kehoni päästelee menemään viimeisiä raskaita taakkojaan. Enää en samaistu niihin vaan katselen kuinka ne nousevat esiin. Hengitän niitä, rakastan niitä ja päästän menemään. Ne ovat myös tietoisia energioita ja kaikki niistä eivät halua lähteä minusta. Kuvittelen, että olen joessa, joka virtaa. Heittelen ne jokeen, virran vietäväksi. Rakastava vesi ottaa ne haltuunsa ja tiedän, että ne osaavat muuntua takaisin siksi, mitä ne olivat ennen tuskaksi muuntumista.
Viimeisimmät kommentit